Epäonnistumisen vaikeus

©Emmievek

Epäonnistumiset kuuluvat elämään. Niitä tapahtuu jokaiselle melkein joka päivä. Välillä keittää aamupuuronsa pohjaan, välillä nukkuu pommii ja joskus unohtaa lompakkonsa kotiin. Niin... Täysin inhimillisiä asioita, joilta ei vain voi välttyä. Kukaan ei ala inhoamaan sinua yhden epäonnistumisen takia, et edes sinä itse! Mutta mikä siinä on, kun välillä pienetkin epäonnistumisetkin ottavat päähän niin pahasti. 

Minun ehdoton heikkous ihmisenä löytyy juurikin tästä! Epäonnistuminen on vain niin ylitsepääsemättömän vaikeaa. Kukaan ei tule osoittamaan  syyttävä sormi minua kohden. Kukaan ei naura minulle, kun liukastun  jalkakäytävällä, mutta silti epäonnistuminen on vain niin KAMALAA. Miksi ihmeessä pelkään tätä epäonnistumisen tunnetta. Harmaata aaltoa, jonka syvä viesti siitä, kuinka olen nyt pettänyt koko universumin sillä, että unohdin aamulla lompakkoni kotiin. Asia paisuu pääni sisällä kolmanneksi maailmansodaksi itseni kanssa ja ainoa asia mitä juuri silloin haluaisin tehdä, on piiskata itseäni henkisesti.  Miksi tehdä asioista vielä pahempia suhtautumalla mokaan niin raskaasti.

Olen ollut hyvä ohittelemaan epäonnistumisia. Elämäni on hyvin järjestäytynyttä, minulla on tutut rutiinit ja olen vain tarkka asioista. Mokaamisen välttely on kuitenkin todella väsyttävää ja stressaavaa ja pitkällä aikavälillä se ei vain aina onnistu. Pahinta on se kun joku moka tulee kohdalle. Ei ikään kuin ole tottunut siihen epäonnistumisen tunteeseen ja siihen että pitää pettyä itseensä. Jotenkin puuttuu immuniteetti siihen epäonnistumiseen ja pienikin unohdus tai vahinko saattaa tuntua todella suurelta.

Unohdin maanantaina lompakkoni kotiin. Enhän minä unohda koskaan mitään... Koulussa olin se oppilas, joka ei unohtanut läksyjä, eikä koskaan unohtanut palauttaa mitään tiedotteita ajoissa. Tietenkin minäkin olen elämäni aikana mokannut ja oikeastaan sitten kun olen epäonnistunut, niin kyseessä ei ole ollut mikään muumimukin tiputtaminen, vaan oikeasti vaikeita suuria päätöksiä, jotka olisi pitänyt jättää tekemättä. Elämä kuitenkin opettaa ja siksi minunkin täytyy vain oppia epäonnistumaan.

Oikeasti teki vain niin hyvää omalle psyykkeelle unohtaa se lompakko kotiin, koska sen takia koko päivän suunnitelmat ja aikataulut menivät uusiksi. Näin tuli harjoiteltua samaan aikaan epäonnistumisen tunteen sietämistä ja sponttaania suunnitelmien muuttamista ja täytyy sanoa, että ansaitsen itseltäni kunnon olalle taputukset. Onnistuin nimittäin epäonnistumisessa ja sen käsittelyssä erinomaisesti!

Valehtelisin jos väittäisin etten olisi manannut itseäni  kotimatkalla kävellessäni takaisin kotiin kampukselta, mutta samaan aikaa tajusin myös sen, ettei siinä oikeasti ollut mitään järkeä. Asia ei muuksi muuttunut, vaikka kuinka olisin torunut ja piiskannut itseäni. Tätä voisikin kutsua inhimillisyydeksi ja oikeasti ihmisenä kasvamiseksi. Päivä jolla oli kaikki mahdollisuudet olla yksi niistä huonoista päivistä, pysyi varsin positiivisena ja aurinkoisena uhkakuvista huolimatta. Kuten aikasemmin olen sanonut. Positiivisuus on valinta, mielentila joka täytyy osata vain virittää päälle! Sen jälkeen kaikesta selviää, jos vain haluaa.

Että sellainen viikon aloitus. Odotan todella innolla tulevaa viikkoa, se tuo tullessaan niin paljon jännittäviä asioista, mutta palaan niihin myöhemmin. Nyt oikein mukavaa viikonalkua teille kaikille ja jos epäonnistutte, tehkää se onnistuneesti!

Löytyykö sieltä ruudun toiselta puolelta samanlaisia perfektionisteja?