Tarina kahdesta erottamattomasta joutsenesta

Tänään tulee tasan kaksi vuotta siitä kun rakas mummoni nukkui pois pitkän sairauden väsyttämänä. Vaikka menetykseen tavallaan sai valmistautua monta vuotta, ei se silti tuntunut mitenkään kevyeltä. Kun tieto lopulta mummun pois menosta tuli, oli olo hyvin pitkään täysin ontto. Tavallaan oli helpottavaa kuulla, ettei mummun enää tarvinnut kärsiä, mutta samalla ajatus siitä, etten enää koskaan pääse viettämään kesää mökillä mummun ja papan kanssa Kuusamossa tai siitä ettei kukaan ole enää tekemässä salaisella reseptillä maailman parhaimpia lihapullia, kaalilaatikkoa tai kampanisuja.

Kaikista kamalin paikka mummun kuolema oli selkeästi papalle. He olivat olleet yhdessä käytännössä koko aikuisikänsä. He tekivät oikeasti kaiken yhteistyön voimin. Siinä vaiheessa kun papalla ei enää ollut mummua rinnallaan, oli hän täysin hukassa. Huoli papasta kasvoi ajan kuluessa, koska oikeastaan mitään menetyksestä selviämisen merkkejä ei ollut havattavissa. Asiassa pelotti myös se, että pappa asui kaukana Kuusamossa ja visiitin tekeminen oli haasteellista välimatkan takia. Viime keväänä sitten tämä kaikki pelko, huoli ja suru papan tilanteesta sai pahimman mahdollisen lopun.

Näin kokoonnuttiin suvun kesken mustiin pukeutuneina taas vuoden jälkeen Kuusamon kirkkoon  ja jouduimme hyvästelemään myös rakkaan papan. Olimme menettäneet molemmat rakkaamme vain vuoden sisällä ja nyt vasta olikin ontto olo. Itselläni nousi tietenkin heti pintaan huoli vain muista. Tiesin olevani suremisessa todella huono ja parhaiten selvisin asiasta kun keskityin käytännön asioihin ja tarjosin tukeani esimerkiksi hautajaisjärjestelyissä, koska koin etten voi olla tumput suorana tekemättä mitään saatika sitten osaisi olla emotionaalinen tuki vaikka äidille, joka juuri oli menettänyt molemmat vanhempansa.

Mummu oli todella kova tekemään ja menemään ja oli mukana lähes jokaisessa kylän marttayhdistyksessä ja vaikka missä. Tämän piirteen olen aivan täysin perinyt mummulta, koska emme kumpikaa koskaan osanneet olla vain paikallamme...Mummulassa oli aina siistiä, ruokaa oli aina pyödässä ja kaikki oli vain niin ihanan täydellistä. Minun mummulassa kaikki oli OIKEASTI aika täydellistä. Useasti myös mietin sitä, etten ole tavannut montakaan niin hyväsydämistä ihmistä, kuin mummu oli. Pappa oli yhtälailla todella toimelias. Hän hoiti talvisin taloyhtiön pihan lumityöt ihan vain omaksi huvikseen. Kesällä pappa repi kantoja mökillä (niinkun ne oikeasti olisivat häirinneet jotakuta muutakin kuin vain pappaa...), teki polttopuita tai jotain. Aina molemmilla oli jonki sortin projekti meneillään ja usein nämä projektit toteutettiin saumattomalla yhteistyöllä. Parisuhteen suu oli taas mummu, koska hän oli se puheliaampi osapuoli tässä symbioosissa. Oli jotenkin niin ihailtavaa nähdä, kuinka rakkaus voi säilyä niinkin pitkän parisuhteen jälkeen niin pyytteettömänä ja silmin nähden aistittavana.

 Pistin selkeästi jo mummun kuoleman kohdalla oman suruni jäihin, koska en halunnut lisätä muiden tuskaa näyttämällä omat tunteeni. Nyt muutaman vuoden jälkeen tämän kaiken alkamisesta alan pikku hiljaa ymmärtämään, että minulla on sureminen vielä kokonaan tekemättä. En ole oikeasti hyvästellyt isovanhempiani, vaan väistelen ajatusta heidän poissaolosta aina kun asia tulee mieleeni. Nyt kuitenkin olen päättänyt aukaista sisältäni näitä tunteiden patoutumia ja käsitellä asiaa. En ole täysin varma kuinka sen teen tai tulenko edes onnistumaan, mutta sen tiedän että tämä on jotain, mikä on aivan pakko tehdä.

Yritän kääntää asian mahdollisimman positiiviseksi, koska asiasta ylitsepääseminen olisi muuten  vain niin raskasta. Tavallaan luotan siihen, että näin asioiden kuuluikin mennä. Mummu ja pappa kuuluvat yhteen ja nyt he ovat taas yhdessä. Näiden surullisten tapahtumien takana on siis myös jotain todella kaunista. Todellinen rakkaus pitää ihmiset yhdessä. Mikään tai kukaan ei voi erottaa kahta ihmistä, jotka ovat tarkoitettu yhteen, ei edes kuolema. Tiedän monta muutakin tapausta, jossa vanhasta avioparista ensin toinen on kuollut ja lyhyen ajan sisällä myös toinen on mennyt perässä täysin luonnollisista syistä ja siksi todella uskon rakkauden voimaan ja siihen, että tämän laatuisiin sydänsuruihin voi kuolla.

 Näin loppuun haluan vielä kertoa yhden symbolisen, mutta minulle itselleni todella lohdullisen tarinan. Papan siunaustilaisuuden aamuna kävin järven jäällä tekemässä aurinkoisen aamunlenkin ja törmäsin kahteen todella rohkeaan joutseneen. Ne eivät pelänneet yhtään, mutta oma arvostukseni niin suuria lintuja kohtaan sain minut itseni kääntymään pois. Myöhemmin siunaustilaisuuden jälkeen todennäköisesti samat joutsenet lensivät kirkkomaan ylitse yhdessä. Niistä lähti todella kova ääni, aivan kuin ne olisivat halunneet tulla huomatuksi. Lopulta ymmärsin, että siinä mummu ja pappa olivat nyt yhdessä. He olivat onnellisia, vapaita ja ennen kaikkea heillä oli kaikki hyvin.