Pohdinnan yliannostus

Että on ollut ihanan pitkä viikonloppu. Perjantaina ei ollut yhtäkään luentoa, joten olen ollut tässä vapaalla jo torstai-illasta asti. Pitää nyt nauttia tästä vapaa-ajan suuresta määrästä, mutta toisaalta rehellisesti sanottuna jonkin verran alkaa jo turhauttamaan tämä "luppoaika". Silloin kun minulla on kiire, haluaisin aikaa ajatella. Nyt kun minulla sitten on aikaa ajatella, rupean pohtimaan liikaa ja ahdistun näistä valintojen määrästä. Miksei koskaan voi olla hyvä... Ajatukset lähtevät jostain aivan ruohonjuuritasolta ja ovat välillä hyvinkin outoja.

Menenkö kauppaan pyörällä vai kävellen? 

Ostanko tänään sieltä kaupasta kaiken tarvittavan vai tulenko vain ajan haaskaukseksi uudestaan huomenna kauppaan? 

Ostaisinko uudet syyskengät vai odottaisinko, jos johonkin tulisi joku hyvä tarjous? Vai selviänkö pelkillä balleriinoilla ja kumisaappailla?

Mitä söisin tänään? Teenkö ruokaa ison satsin vai vain kerta-annoksen? Ääh, onhan minulla huomennakin aikaa tehdä ruokaa.

Laitanko Zitolle lenkille päälle valjaat vai pannan? Mihin sitä kannattaisi lähteä lenkille?

Pitäisikö ehdottaa jollekin lähtisikö joku tänään lounaalle vaikka on viikonloppu ja melkein kaikki ovat kotikaupungeissaan viikonlopun? Olisi pitänyt herätä tähänkin hieman aikaisemmin ja kysyä jo viikolla...

Pitäisikö piristää itseään hieman shoppailemalla syysvaatteita? Vai onko minulla varaa?

Nyt voisi ommella puuttuvia haalarimerkkejä, mutta jaksanko? Ainakin nyt silitän nuo pyykit tuosta pyörimästä.

Jonkun leffan voisi katsoa tänään vai pitäisikö vihdoin lukea tuo kirjastosta lainaamani kirja loppuun? Vai kiinnostaako minua oikeesti tuo kirja?

Pitäisikö taas vähän selvitellä opiskelukuvioista ja miettiä vaihtokohdetta ja -ajankohtaa? 

Minkäköhän väriseltä meri näyttää siellä mihin ikinä päädynkään vaihtoon?

Näinkin arkisista kysymyksistä voi saada aikaan monen tunnin pohdintoja  ja välillä pidän itseäni jo aivan seinähulluna, mutta onneksi minulla on täällä edes Zito jolle purkaa ajatuksiani. Muuten kyllä jo pää räjähtäisi tästä kysymysmerkkien määrästä. Lauantaina pääsin kesän mittaisen tauon jälkeen balanceen ja ai että voin sanoa, että siinä jopa minun hybridiaivoni pääsevät hetkeksi levolliseen olotilaan tuolla WSC:n Body&mind –salissa.

Älkää nyt ymmärtäkö, että tässä jossain kriisissä oltaisiin. Minulla on periaate, etten tuomitse omia ajatuksiani koskaan, oli pohdinnat kuinka hulluja tahansa. Tuomitsemalla ampuisin itseäni vain jalkaan, enkä ainakaan helpottaisi sillä mitään. Lähinnä huvittaa kuinka näinkin yksinkertaisista asioista voi välillä tehdä elämän ja kuoleman kysymyksiä. Olenko oikeasti ainoa, joka harrastaa välillä näin turhaa murehdintaan vai löytyykö sieltä ruudun toiselta puolelta muitakin?